Luku 3. Ihmissuhdekiemuroita



Lily makasi vatsallaan sängyllään hapan ilme kasvoillaan. Punaiset hiukset valuivat vähän väliä hänen silmilleen, jotka kipinöivät itseinhoa ja turhautumista. He olivat ehtineet istua päivän koulussa - päivän! - ja hänen päänsä oli ehtinyt pehmittyä pahemmin kuin banana split baarin terassilla ilman aurinkovarjoa.

"Miten minä olin niin hölmö?" Lily kysyi dramaattisesti itseltään. "Miten minä annoin itseni luulla Potterin muuttuneen?"
"Hei, sitä sattuu parhaimmillekin", Susan totesi huolettomana meikkipöytänsä äärestä. "Mitä luulet, pitäisikö minun kokeilla permanenttia?"

Susan otti taikasauvansa ja kiepautti sitä pari kertaa ympäri, jolloin hänen vaaleat hiuksensa kietoutuivat korkkiruuvikiharoille. Hiustupot ryöpsähtivät suurina putouksina hänen olkapäilleen.

"Ensimmäinen täysi päivä täällä, kaikki tuntuu uudelta ennen palautumista takaisin omiin uomiinsa", Mariah järkeili vilkaisten Susania kriittisellä silmällä. "Ja ei Susie, tuo ei sovi sinulle. Fédja vielä luulee, että me olemme kasvattaneet sinun päässäsi sille jotain uutta erikoisherkkua."
"Luulisi yksisarvisen erottavan mikä on tukkaa ja mikä heinää", Susan tuskaili ja kiepautti sauvaansa vastapäivään muuttaen hiuksensa aivan suoriksi. "Entä tämä?"
"Ihana", Lily sanoi lyhyesti. "Kuka se tyyppi on?"
"Miten niin kuka tyyppi? Kai minä nyt saan laittautua ilman, että on kyse jostain pojasta.” Cara tyrskähti vasten kättään. ”Mikä nyt on niin hauskaa?”
”Et sinä meitä huijaa”, Cara nauroi hypähtäen lyhyille jaloilleen. ”Kuka se tyyppi on?”
”Zack Margo, Puuskupuh, kuudennella", Susan vastasi alistuneena ja alkoi maalata huuliaan.

Puolittain hymyillen ja toista kulmaansa kohottaen Lily nousi kyynärpäittensä varaan, puiset ja lasiset helminauhat hänen ranteissaan valahtivat paljettikoristeisten hihojen mukana kohti kyynärpäitä. Ehkä kaikki palautuisi takaisin normaaliksi nopeammin, mitä hän oli ehtinyt toivoakaan.

"Ihmettelinkin jo, milloin sinä isket hänet", Lily sanoi kuivasti.
"Ihan totta, Lil's, turha sinun on Potterin takia ruotia itseäsi, saatikka sitten meitä.”

Pöyhien hiuksiaan Susan nousi pöytänsä äärestä ja sieppasi käsilaukkunsa, vilkaisi Lilyä "ottaisit - välillä - rennosti” -katseellaan ja valmistautui lähtöön. Lily kohautti olkapäitään ja kampesi itsensä selälleen vuoteelle.

"Kannattaako sinun tänään lähteä Zackin kanssa Tylyahoon?" Mariah epäili. "Kannattaisiko sinun nyt kuitenkin odottaa viikonloppuun?"
"Mary-kulta, minä täytin seitsemäntoista kesäkuussa. Tämä on ainut vuoteni Tylypahkassa täysi-ikäisenä ja tahdon ottaa siitä kaiken ilon irti, mukaan lukien vapaan pääsyn Tylyahoon."
"Kunhan et tule minulle valittamaan huomenna taikaeläinten hoidon tunnilla", Mariah huomautti.

Susan hymyli huolettomasti, vetäisi jalkaansa mustat korkeakorkoiset mokkasaappaat ja lähti tumma, nahkainen käsilaukku kädessä heiluen. Mariah ja Lily pudistelivat päitään yhteen tahtiin antaen hiljaisuuden laskeutua makuusaliin. He syventyivät jälleen askareihinsa, Mariah läksyihin, Cara Peterin ”anteeksi - että - unohdin - kuukausipäivämme” -korttiin ja Lily itsensä sättimiseen.

"Mennäänkö oleskeluhuoneeseen?" Mariah lopulta ehdotti kyllästyttyään pimeyden voimilta suojautumisen kirjaansa ja seinäkellon tikitykseen.
"Kai se on ihan sama”, Lily myöntyi Caran suukottaessa korttiaan vielä viimeisen kerran.
”Sinua on helppo miellyttää”, Mariah hymyili.
”Ei Peter tehnyt sitä tahallansa”, Cara mutristi huuliaan ja otti taskustaan pussillisen minttukaramelleja tarjoten niitä ensin Mariahille ja Lilylle. ”Hänellä on ollut tärkeitä asioita pohdittavanaan.”
”Varmasti”, Mariah rohkaisi kirmaten viimeiset portaat alas katsellen ympärilleen kiinnostuneena.

Mustista hiuksista kasattu nuttura oli niin löysällä, että kun Mariah nopeasti käänsi päätään, vapautuivat hiukset puolittain. Tyttö säpsähti tukan kosketusta olallaan ja melkein pakonomaisesti ryhtyi kasaamaan kampaustaan takaisin takaraivolle. Turkoosit silmät liikkuivat edelleen.

"Etsitkö sinä jotakin?" Lily kysyi viattomasti.
"Mitä? Ei, en etsi", Mariah vastasi ja hänen suunsa kapeni tiukaksi viivaksi.
"Sinä todella olet pihkassa Remukseen", Lily totesi voitonriemuisena. "En ollut viime vuonna vielä varma asiasta, mutta nyt... Ilmiselvää."
"En minä ole pihkassa", Mariah intti, jolloin hänen poskiinsa ilmestyivät hennonpunaiset laikut.
"Myöntäisit Mariah, minä olen paras ystäväsi. Kyllä sinä minulle voit kertoa."

Sisäisen puolustusmekanismin ohjaamana Mariah risti kätensä rinnalleen ja katsoi Lilyä lasiensa läpi tavoitellen puhuessaan mahdollisimman tasaista äänensävyä.

"Minä selitin tämän sinulle jo kerran. Remus on kiva tyyppi. Siinä kaikki. Minä vain etsiskelin häntä, koska se Danten aineen suunnittelu pitää aloittaa."
"Se aine", Lily puuskahti. "Mutta sinä myönnät etsineesi Remusta?"
"Kuka etsi minua?"

Remus oli juuri ilmestynyt poikien makuusalista tukka pörrössä, kirja avoimena kainalossa. Remuksen selän takaa kaarsi Sirius, joka virnisti tytöille ja kuiskasi jotain ystävänsä korvaan poistuen sen jälkeen pikapikaa ulos muotokuva-aukosta.

"Mariah, hän haluaa jatkaa aineen suunnittelua", Lily vastasi Mariahin puolesta.
"No hyvä", Remus mumisi ja painoi päänsä taas kohti kirjaa. "Sinähän luit riimuja? Tässä ei ole mitään tolkkua, katso."

Epäröiden Mariah otti kirjan Remukselta ja alkoi silmäillä sitä. Heiveröiset, työtä tekemättömät sormet siirtyilivät tekstin alla.

"Katso, tuossa", Remus sanoi ja kumartui sohvan yli osoittamaan pientä pränttiä kirjassa.
Lähes olematon, kevyt sänki Remuksen leualla hipaisi Mariahin otsaa pojan kumartuessaan lähemmäs kirjaa ja tyttöä. Hetkellisesti Mariahin ajatukset harhailivat ennen kuin hän kykeni keskittymään Remuksen näyttämään kappaleeseen, eikä se jäänyt huomaamatta Lilyltä eikä liioin Caralta.

"Vain lohikäärme on tarpeeksi jalo luovuttamaan sielunsa näihin seinämiin, näihin kirjoituksiin, kirjoittavan sauvan syömeen. Julmaa olisi tappaa feeniks ka sen kultaisen sielun kirkkaus on meille liikaa. Kenties on syömetön se, joka yksisarvisen verta vuottaa, juottaa, mut ehkä vastaus löytyy sisältä... sisältä... En tiedä mitä tuo riimu merkitsee. Lily? Mikä tuo oli?"
"Petomainen ihminen", Lily vastasi katsottuaan kirjaa. "Ihmissusi."
"Jaha, uusi kappale aineeseemme. Muinaisissa riimussa kerrotaan ihmissusien käytöstä sauvan sisuksiin", Remus sanoi näyttäen huonovointiselta.
"Sehän on kamalaa", Mariah kauhisteli ja iski kirjan kiinni. "Silpoivatko entisajan englantilaiset ihmissusia sauvojaan varten? Ihmissudet ovat... ovat... ihmisiä."
"Ajatella", Remus tuhahti ja otti kirjan Mariahilta.

Meni yli Mariahin ymmärryksen, miksi Remus oli yllättäen synkistynyt. Ehkä sanoin jotain väärää, käväisi Mariahin mielessä hänen yrittäessään korjata asiaa.

"Ei niin, että tuntisin ihmissusia", Mariah jatkoi. "Mutta en minä usko, että he ovat yhtä kauheita kuin mitä puhutaan. Samanlaisia he ovat kuin mekin."
"Minä tunnen", Remus mutisi hiljaa. "Ja he vain satuttavat ihmisiä."
"Remus...", Lily aloitti, mutta tämä oli jo lähtenyt takaisin makuusaliin.
"Remus ei siedä ihmissusia", Cara tulkitsi työntäen suuhunsa jälleen uuden makeisen.
"Hassua, olen aina pitänyt häntä niin suvaitsevana", Mariah sanoi haikeasti.
"Sinä tiedät vain osan totuudesta", Lily huokaisi ja ravisti hiuksensa pois silmiensä edestä saaden kysyvän katseen Mariahilta.

Lily on uskonut tietävänsä Remusin ihmissuteudesta kolmen vuoden ajan, siitä asti kun kolmannella käsiteltiin ihmissusia ja vampyyreja. Remus ei tiennyt, että hän tietää, eikä Lily ollut kertonut kellekään ajatuksistaan. Miksi olisikaan, huhut siitä, että joku oppilas oli täyden kuun aikana hieman poikkeava eivät varmaankaan kannustaisi muita sosiaalisiin kontakteihin tämän kanssa.



Seuraavana aamuna James nousi aikaisin ylös. Hän otti Danten aineen ja lähti kirjastoon tekemään sen valmiiksi. Cara oli tuonut myöhemmin illalla Lilyn ja Susanin osuuden käydessään tapaamassa omaa ”kultamussuaan” saaden Siriuksen lähes tolaltaan kaikella sokerimaisuudellaan.

"Katsotaans", James mutisi lukien läpi Lilyn hennolla käsialalla kirjoitetun tekstin. "Feeniksin sulat edustavat vahvaa taikuutta... Pimeää ja Valkoista... Loitsiva lohikäärmeen sydänjuuri... Kiroukset..."

James oli tuntevinaan jonkun katseen niskassaan, muttei välittänyt, todennäköisesti se oli vain vainoharhainen Prilli. Hän pakersi selonteon kohta kohdalta valmiiksi, ei niin, että se olisi ollut hänelle mitenkään vaikeaa, äidiltä peritty käytännöllisyydellä höystetty kirjaviisaus ja isän hämmästyttävä muisti tekivät hänestä suhteellisen älykkään jo geneettisellä tasolla. Kiitos siitä.

"Siinä", hän lopulta puuskahti ja puhalsi musteen kuivaksi.
"Hei komistus."

James vilkaisi olkansa taa kiittäen onneaan siitä, ettei puhunut henkilö ollut matami Prilli. Erikoisen leikkauksen omaavassa kaavussa (röyhelöt olivat velhomaailmassa sillä hetkellä hyvin in) ja kädet vyötäisillä seisoi Dina Stones, keskipitkä, hoikka korpinkynsi, joka luonnostaan vietti aikaa kirjastossa.

"Hei Dina", James tervehti ja alkoi kerätä kamppeitaan.
"Oliko hyvä kesä?"
"Kohtalainen."
"Kuule Potter", Dina vain sylkäisi suustaan, "huvittaisiko sinua lähteä joskus Tylyahoon minun kanssani? Vaikka ensiviikonloppuna?"
 
James katsoi hetken Dinaa, hänen lyhyitä tummanruskeita hiuksiaan ja nappimaisia sinisiä silmiään. Korpinkynnen valvojaoppilas oli mitä parhainta silmänruokaa ja ilmeisesti niitä nopean toiminnan ihmisiä, vaikka nyt vaivautuneena kiemurtelikin paikoillaan. Harmi vain, että James ei sillä hetkellä kaivannut sellaista huomiota.

"Olen pahoillani Dina, mutta minua ei huvita deittailla, kenenkään kanssa."
"Ou. Ei sitten. Jos muutat mielesi... Löydät minut päivällisaikaan Korpinkynnen pöydästä."

Dina lähti kaapu hulmuten päästäen samalla oven avauksella Siriuksen sisään.

"Mitä Stones halusi?" Sirius kysyi.
"Kysyi lähdenkö ulos", James vastasi ja ojensi Danten aineen Siriukselle.
"Kai sinä suostuit?" Sirius huudahti saaden äkäisen ja samalla unelmoivan katseen matami Prilliltä.
"Minua ei kiinnostanut ja sanoin sen myös hänelle", James totesi.
"Tyhmäkö olet? Stones on saalis. Jos minulla ei olisi ollut Janetia viime keväänä olisin ehdottomasti yrittänyt Dinaa. Kuulema hieman helppo, mutta syötävän hyvän näköinen. Tai se hänen kaverinsa... River Mapel, Luihuisista."

James tunsi ystävänsä ja sen, että Sirius oli vähemmän tosissaan. Tällä oli ollut oma tyttö-keskeinen kautensa, mutta sitten yksi vakituinen tyttöystävä oli sekoittanut koko korttipakan. Vaikka Sirius olisi kuinka puhunut helpoista tytöistä ja näiden kaadosta, ei tämä olisi yksinkertaisesti enää täysipainoisesti siihen kyennyt omantunnontuskien takia, vaikka taidot olisivatkin siihen riittäneet.

"Lisää siihen vielä Lola Lotus ja saat koko triion. Minua ei kiinnosta. Mutta tuo selonteko, onko se okei vai liian Valoon taipuvainen?"

Vilkaisten ärtyneesti pergamenttia ja sitten Jamesiä silmiään pyöritellen Sirius nojautui pöytää vasten.

"Sarvihaara, sinä et kuuntele minua."
"Kuuntelen sitten, kun sinulla on jotain viisasta sanottavaa."
"Sinä alat kuulostaa ihan Kuutamolta."
"Hyvä, että edes toinen meistä", James mutisi.
”Sarvihaara, Dina todennäköisesti odottaa sinua tuon oven ulkopuolella kuin juhannuspaisti tarjottimella, et voi…”
"Kuule, jos sinua niin harmittaa, että minä torjuin Stonesin, miksi et itse kipitä hänen peräänsä?"
"Minä pitäydyn selibaattilupauksessani", Sirius sanoi jyrkästi.
"Anturajalka, ihan tosissaan, se ei sovi sinulle. Sairastut vielä."
"Ei vaan sinä. Voisit saada lähes kenet tahansa, ja se jonka haluat, on juuri se jota et saa", Sirius sanoi ja työnsi kirjaston oven auki.
"Musta, Potter. Minun toimistooni, heti!" tervehti oven takana seisonut McGarmiwa.
"Me emme tehneet sitä", James sanoi välittömästi vanhasta tottumuksesta.
"Aina sama virsi. Toimistooni, heti."



Sirius oli jo seonnut laskuissa kuinka monta kertaa hän oli istunut Jamesin kanssa tai ilman McGarmiwan toimistossa. Nyt jokin kummallinen pisteli hänen takaraivossaan - Sirius ei osannut sanoa mitä, mutta jotain tuntui puuttuvan. McGarmiwa tuijotti heitä tuimana lasiensa läpi, hänen poskensa hehkuivat punaisina kuin raivostuneella myskihärällä.

"Severus Kalkaros joutui eilen sairaalasiipeen. Voisitteko ystävällisesti selittää, miksi ensimmäiset nimet, jotka hän tajuihin tultuaan sanoi, olivat teidän, ja niitä käytettiin yhteydessä 'hyökkäsivät takaapäin'?"
"Ruikuli on valehteleva paskiainen, joka..." Sirius aloitti, mutta professorin katse vaiensi hänet.
"Olisihan se pitänyt arvata. Teidän kahden pitäisi aikuistua. Luulisi teillä löytyvän älliä sitä varten. Huippu V.I.P.-tulokset, parhaat käytännön pisteen, erinomaiset tulokset mielenlaadun analyyseistä ja soveltuvuuskokeista... Musta voisi ottaa mallia pikkuveljestään, vaikka hän ei olekaan niin huippuoppilas. Hän ainakin käyttäytyy."

Siriuksen koko olemus muuttui salamana jännittyneeksi. Sen jälkeen, kun hänet oli karkotettu lopullisesti Mustan suvusta, oli Reguluksesta tullut kahta ylimielisempi. Veljekset päätyivät kaksintaistelemaan käytävillä vähintään kerran kuukaudessa ja he kilpailivat keskenään kaikessa aina huispauksesta lähtien.

"Anteeksi nyt vain professori, mutta veljeni lukeutuu niihin ihmisiin, joiden katsomista ylöspäin minä vältän viimeiseen asti."

MaGarmiwan ilmeessä oli jotain hämmästyneen pehmentynyttä, mutta vain hetken ajan. Oli Jamesin vuoro kuulla kunniansa.

"Sääli. Ja mitä sinuun tulee Potter, olen hyvin pettynyt sinuun. Keskustelin ennen lukukauden alkua vanhempiesi kanssa, ja äitisi tuntui olevan vakuuttunut siitä, että sinä tulet käyttäytymään hyvin. Nyt minulla ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin kirjoittaa teidän vanhemmillenne, ja pyytää heidät tänne."

Kauhistuneena James kohottautui tuolistaan iskien kätensä pöydän reunalle.

"Mutta me olemme täysi-ikäisiä!" James huudahti.
"Te ette käyttäydy kuin sellaiset, miksi minun pitäisi kohdella teitä sellaisina?"
"Eikö tätä voisi ratkaista jotenkin muuten?" James kysyi.
"Hei James", Sirius sanoi nopeasti. "Rauhoitu. Professori, jos teidän pitää kirjoittaa jollekin, niin minun vanhemmilleni. James ei tehnyt mitään."
"Sirius..." James ähkäisi kääntyen heti katsomaan parasta ystäväänsä.

Sanaton viestintä Siriuksen ja Jamesin välillä kuului kutakuinkin näin:
’Mitä sinä teet?’
’Älä puutu tähän, anna minun ottaa tämä kirous vastaan puolestasi.’
’Anturajalka…’
’Ei vastaväitteitä Sarvihaara.’

"Minä en valehtele sinun puolestasi, älä sinä minun. Professori, minä tyrmäsin Kalkaroksen, vaikka James yritti puhua minua ympäri."
"Puhuuko Musta totta?" McGarmiwa kysyi saaden Jamesiltä vastaukseksi vain pitkän hiljaisuuden. "Hyvä on. Voitte mennä. Minä kirjoitan Mustan vanhemmille ja te saatte molemmat viikon jälki-istuntoa."
"Molemmat?" Sirius toisti.
"Jos Potter yrittää tosissaan estää sinua, hän onnistuu", McGarmiwa vastasi. "Menkäähän."

Professorin kulunut pöytäkin tuntui jo näyttävän heille ovea. Samassa Sirius älysi huoneen erilaisen kohdan, pöydässä olevan vaalean läikän, sellaisen, joka jää, kun pitää jotain esinettä kauan paikoillaan auringon paistaessa ja sitten vaihtaa tavaran paikkaa.

"Nyt minä muistan", Sirius puuskahti noustuaan ylös tuolista. "Se täällä on erilaista. Tuossa pöydällä on ennen ollut valokuva jostain vanhasta velhosta, joka muistuttaa kuivunutta luumua. Mihin se on kadonnut?"
"Se kuivunut luumu oli minun aviomieheni", McGarmiwa sanoi kuivasti. "Hän kuoli kesällä."
”Oh… olen… otan osaa”, Sirius sai sanottua, järkytys tosiasiasta, että McGarmiwa oli ollut naimisissa oli lähes suurempi faktaa, että mies oli kuollut.
"Olen pahoillani", James puolestaan esitti suruvalittelunsa. "Miten, jos saan kysyä?"
"Hän-jota-ei-pidä-nimetä, hänen kuolonsyöjänsä tappoivat mieheni. Nyt, menkää."

He menivät ovelle, jolloin Sirius kääntyi vielä sen verran, että näki professorin painavan skottiruutuisella nenäliinalla silmäkulmaansa.
Remus odotti heitä aulassa Taikaolentojen hoidon kirja kainalossaan.

"Masentuneita kasvoja. Mistä McGarmiwa nyt sai teidät kiinni?" hän kysyi.
"Ruikulin pieksemisestä", Sirius vastasi hajamielisesti muistaen kuulustelun ensisijaisen syyn.
"Ja professori kertoi, että kuolonsyöjät tappoivat hänen miehensä viime kesänä", James jatkoi.
"Se oli ikävä onnettomuus", Remus huokaisi. "Meille valvojaoppilaille kerrottiin siitä junassa ja meidän käskettiin pitää suumme kiinni."
"Hmph. Minä en edes tiennyt McGarmiwan olleen naimisissa", Sirius puki ajatuksensa sanoiksi. "Hän on niin... vanha ja... kylmä."
"Sanoo selibaattilupauksen tehnyt poika", James totesi. ”Mutta… kuolonsyöjät? Mitä ihmettä he halusivat professorin miehestä?”

Kukaan ei osannut sanoa, joten he suunnistivat yksimielisesti kohti taikaeläinten hoidon tuntia. He eivät nähneet Peteriä missään, Remuksen mukaan tämä oli saanut professorilta erityisen tehtävän koskien okkameja johtuen Peterin tavoitteesta päästä taikaeläinten koulutuskeskukseen Tylypahkan jälkeen. Ystävällistä sinänsä, Peter kuului Patapalon lempioppilaisiin.

Vanhasta tottumuksesta Sirius hidasti vauhtiaan suihkulähteen kohdalla hymyilläkseen charmikkasti kahdelle sen ääressä istuvalle tytölle, Dinalle ja hänen ystävälleen Riverille. Tytöt vastasivat hänen hymyynsä huokaisemalla teennäisen syvään.

"Mistä vetoa, että Anturajalka kestää enää kaksi tuntia?" James mutisi Remukselle.
"Tunnin", Remus sanoi.
"Kiinni veti."

He astelivat metsän laitaan, jossa professori Patapalo hääräsi pienten myrsylien kanssa. Hagrid sitoi paaluun kiinni kolme yksisarvista ja lähti sitten kahden hevoskotkan luo.
 
"Hei Vega, mitä tyttö?", Sirius sanoi lempeästi yksisarviselle ja silitti sen pitkää kaulaa.

Vega hirnahti tyytyväisenä ja tönäisi samalla Jamesia sarvellaan.

"Mighty Vega on taas loukannut kavionsa", professori harmitteli katsoen kansiotaan tullen poikien luo. "Fédjalla sama juttu. Satsuma taas on saanut jonkun pöpön."

Sirius kumartui tutkimaan Vegan eturaajoja, toisessa oli verinen side. Hopeinen noro valui siteen alta maahan valkoisen kenkäparin juureen.

"Milky kulta, sinäkin täällä."

Tyttöjä, muun muassa Lily ystävineen, olivat juuri saapuneet yksisarvisten luo. Heidän hoidokkinsa oli ori, jolla myös oli kavio paketissa. Kun James yritti hymyillä Lilylle, tämä käänsi katseensa nopeasti pois Vegasta ja heistä jättäen Susanin yksin keskittymään Vegan harjan sukimiseen.

"Wilkins, eikö sinulla ole Fédja hoidettavana? Mighty Vega on aina ollut meidän vastuullamme", Sirius ärähti - hänellä oli aina ollut pehmeä kohta, mitä tuohon tiettyyn tammaan, yksisarviseen siis, tuli.
"Ja ihme, että se on vielä hengissä", Susan huomautti. "Vai mitä Milky?"
"Anna olla Susie", Lily huokaisi irrottaen Fédjaa paalusta. "Saitteko te sen tiivistelmän valmiiksi?"
"Luonnollisesti.”
"Varohan nyt Fédja, varohan", Mariah rauhoitteli yrittäen vetää Vegasta kiinnostuneen oriin pois kahden muun yksisarvisen luota nähden Tylypahkan suuren riistanvartijan lähestyvän heitä. "Ai, hei Hagrid. Mitä kuuluu?"
"Hyväähän mulle. Metsässä on ollu rauhallista. Patapalo toi Intian lomaltaa okkameja. Teidän pitäis nähä ne."
"Okkameja?" Lily toisti muistellen lukemaansa. "Niiden vaarallisuus on neljä astetta."
"Ei hätää Lilli, ne on ihan poikasia", Hagrid nauroi punatukkaisen tytön kauhistuneelle ilmeelle. "Vaikkakin ne on osoittanu aika nälkäisiä katseita meidän kuutamolleja kohtaan. Niitä kun ei voi pitää erossa taioilla. Kuutamollat pelästyis henkihieveriin, okkamit innostuis entisestään. Siinä paha missä mainitaan."

Professori Patapalo talutti kappa-aitauksen takaa esiin kaksi kymmenen jalkaa pitkää okkamia. Ne sihahtelivat ja katselivat palavin silmin Satsumaa, joka oli vielä pieni ja puolustuskyvytön.
 
"Poikasia Hagrid", Lily sanoi matalalla äänellä.
"Selvä, haluan teroittaa, että loitsiminen on näiden okkamien läheisyydessä hyvin vaarallista”, Patapalo kiekaisi. ”Ne pidetään kiinni, mutta innostuessaan ne saattaisivat päästä irti. Joten olkaa varovaisia."
"Lohduttavaa", Mariah totesi. "Aguurit eivät taida luottaa noihin kahleisiin."

Kaikki Patapalon aguurit olivat alkaneet räpistellä häkeissään. Ne pelkäsivät okkameja enemmän kuin mitään eläissään. Sulkia lenteli ympäriinsä paniikissa olevista linnuista.

"Stones, Foley, Mapel, viekää aguurit Hagridin tuvalle."

Kolme tyttöä, jotka olivat juuri olleet menossa syöttämään yksisarvisista pienintä, lähtivät pettyneinä raahaamaan lintuja häkeissä.

"Briseies parka", Susan mutisi. "River kantaa häkkiä kuin jotain ostoskassia, puolelta toiselle. Ja katso, Janice ei edes huomaa, että Akhileen häkki ei ole kiinni, saatikka sitten Parisin."
"Foley, varovasti, Ilias ei saa päästä karkuun", Patapalo varoitti. "Se lentää muuten puuhun, eikä sitä saa mitenkään alas ennen sadetta."

Se oli kuitenkin River, jolta putosi häkki maahan. Häkki aukesi ja vihertävänmusta Agamemnon lennähti lähimmän puun ylimmälle oksalle saaden kaikki oppilaat kerääntymään puun juureen.

"Alas sieltä!" River huusi raivostuneena. "Alas senkin typerä korppikotka!"
"Tuo ei auta", Hagrid huusi hevoskotkien luota. "Mempy on jäärä. Sille pitää tehdä kutsuntaloitsu tai jotain."
"Minä en kysynyt sinun mielipidettäsi, friikki", River tiuskaisi.
"Mapel, pyydän", Patapalo rauhoitteli. "Agamemnon pitää saada heti alas. Professori Cranium tulee hakemaan aguurien höyheniä taikajuomia varten ja hän painotti tahtovansa Agamemnonin pyrstösulkia."
"Minkäs teet, ei sitä voi taikoakaan alas", Sirius sanoi tylsistyneenä.
"No, joku pojista kiipeää tuonne hakemaan sen", Janice Foley, kevytmielinen puuskupuh, ehdotti pirteästi.
"Tuo on Agamemnon, se ei voi sietää muita miespuolisia kuin Hagridia ja professoria. Se syö vielä joltain silmät päästä ja karkaa sitten kokonaan", Remus puolestaan järkeili. "Jonkun tytön pitää mennä."
"En minä, minun kaapuni on aivan uusi", Janice valitti.
"Ja minä vasta pesetin omani", River vinkui.
"Minä voin tehdä sen", Dina huokaisi. "Voisitko sinä James nostaa minut tuolle alimmalle oksalle, minä en muuten pääse?"
"Voi luoja te olette säälittäviä", Susan parahti. "Minä haen Agamemnonin."
"Uhraatko sinä huolitellut kyntesi aguurin takia?" Sirius naljaili.

Susan mulkaisi Siriusta ja potkaisi saappaat jalastaan. Hetken ajan hän vilkuili puuta ja sen oksia kävellen puun toiselle puolelle, jossa kasvoi paksu ja vahva oksa kahden metrin korkeudella.

”Tarvitsetko apua?” joku luihuuspoika virnisti.

Susan kohautti olkapäätään, keskittyi ja hyppäsi ylöspäin tarraten kiinni oksaan kiskoen sitten itsensä helponnäköisesti oksalle. Tämä toistui niin monta kertaa, kunnes Susan lopulta tavoitti latvan ja Agamemnonin.

"Tulehan Mempy."
”Kerrankin oli jotain hyötyä siitä, että Susan on harrastanut iäisyyden telinevoimistelua”, Lily naurahti Mariahille.

Liukuen sulavasti puunrunkoa alaspäin alimmalle oksalle Agamemnon kainalossaan Susan hyppäsi kissana maahan ja ojensi aguurin Patapalolle, jonka jälkeen hän ravisti roskat kaavustaan.

"Eihän se niin vaikeaa ollut", Susan huokaisi ja vilkaisi kynsiään, joiden alle oli kertynyt kaarnaa.
"No, näiden akrobaattisten esitysten jälkeen te voisitte varmaankin lähteä", Patapalo kehoitti. "Cranium näkyykin jo tuolla."
"Tunti kesti ruhtinaalliset viisitoista minuuttia", Mariah mutisi vilkaisten kelloaan.
"Hyvä, ehdin käydä vaihtamassa vaatteet ja syömässä lääkkeet", Susan riemuitsi kiskoen saappaitaan takaisin jalkaan.

Lily pysähtyi kuin seinään ja katsoi järkyttyneenä hyväntuulisesti pukeutuvaa Susania.

"Etkö sinä ottanut niitä aamulla?" Lily huudahti.
"Unohdin", Susan ilmoitti huolettomasti.
"Unohdit? Ei niitä saa noin vain unohtaa", Mariah torui.
"Ota rauhallisesti, minähän se sairas olen, et sinä", Susan sanoi ja horjahti.
"Katso nyt! Sinä huojut! Kipin kapin ottamaan lääkkesi!" Lily komensi.
"Kenkä oli huonosti. Ä-LÄ PA-NI-KOI."
"Sinähän kävin Mungossa loppukesästä. Mitä he sanoivat?" Cara kysyi epäillen.
"Kaikki on kunnossa. Minä olen kunnossa", Susan vakuutti ja horjahti taas. "Nämä ken-kengät tappavat minut."
"Hei Evans!"

James, Sirius ja Remus juoksivat tytöt kiinni.

"Mitä vielä?" Lily kysyi vähemmän kohteliaasti.
"Voisitko sinä viedä tämän selonteon Dantelle?" James kysyi.
"Miten vain", Lily sanoi ja nappasi Jamesin kädessä olleen pergamentin. "Susie, oletko varmasti kunnossa? Sinä olet hirveän kalpea. Sinun pitäisi…"
"Älä hössötä kuin mikäkin äiti. Minä o-olen aivan ku-ku-ku-kunnoss-ss-ssa", Susan vakuutti menettäen tajuntansa vajoten suoraan Siriuksen avoimille käsivarsille.

***
Seraavana vuorossa luku 4, Terveysopin tunnilla

Luku 2. Paluu arkeen



Aamu ei ollut edes ehtinyt valjeta kunnolla, kun Lily nousi ylös ja venytteli nautinnollisesti. Hän oli nukkunut paremmin kuin pitkään aikaan. Syykin oli selvä - Paddie oli laittanut yrttejä hänen tyynynsä sisälle, vaikka Lily oli kieltänyt tätä vaivautumasta.
    Paddie, kreivi Patrick Clusius Amarnov de Vasnevjick, oli yksi Tylypahkan kotitontuista, oikein vanhasta ja jalosta kotitonttusuvusta. Vaikka Paddie oli jo vanha, se halusi tehdä enemmän kuin muut, erikoistehtäväkseen se oli ottanut Rohkelikkojen paappomisen. Erityisen kiintynyt Paddie oli Lilyyn, josta se ei kehdannut käyttää edes etunimeä, vaan kutsui häntä Miss Valleyksi, Lily of the Valley-kirjan mukaan. Tahtooko Miss Valley teetä? Oliko Miss Valleyllä hyvä päivä? Taasko Potterin poika on ollut harmiksi Miss Valleylle? Kotitonttu oli Lilylle hyvin rakas.
    Lily veti harkiten kaavun ylleen, ulkona oli edelleen paahtavan kuuma vaikka kesän olisi näin syyskuun kunniaksi pitänyt vaihtua syksyksi. Vielä hieman väsyneenä hän antoi katseensa kiertää makuusalissa. Mariah oli selvästi hereillä, mutta halusi tapansa mukaan maata sängyssä puolisen tuntia silmät kiinni ilman häiriötekijöitä. Cara puolestaan nukkui kuin tukki. Hän puristi toisessa kädessään valkoista nallekarhua, jonka Peter oli hänelle antanut edellisenä jouluna.
    Sänky, jossa Susan nukkui, oli tyhjä, sen omistaja oli herännyt varmasti tunteja sitten. Susan ei tuntunut tarvitsevan paljoakaan unta, (minkä Lily arveli kostautuvan vanhemmalla iällä) joten hän kulutti aikansa lenkkeilemällä pitkin tiluksia vihreänlämpöisen nurmikon läpi kastellen kenkänsä aamukasteeseen.
    Rohkelikon viides tyttö, Loreenasta Lolaksi nimensä vaihtanut tyttö puolestaan retkotti sängyllä kuin kuollut meriantura. Lolaa Lily ei ollut koskaan oppinut tuntemaan, tai syytä miksi tämä oli Rohkelikossa ilman ainuttakaan Rohkelikon ominaispiirrettä omaten silti kaikki Luihuisten. Vaikka kukaan muu ei asiasta tuntunut tietävän, oli Lola kaikessa ihanuudessaan myös Susanin sisarpuoli. He eivät olleet ainakaan mitään läheistä kautta sukua, Susanin äiti sattui vain olemaan nykyisin naimisissa Lolan isän kanssa.
    Lily avasi varovasti oven ja lähti hiippailemaan käytävälle.
    "Neiti Evanshan on aikaisessa."
    "Aina, Magda", Lily vastasi kätilöä esittävälle taululle. "Mitään uutta?"
    "Professori Cranium meni kesällä naimisiin, jo vain", taulu kertoi heti. "Ja tänne saapui uusi kummitus, Juprien tai Jurufus, en ole nyt aivan varma."
    "Professori Cranium naimisiin?"
    Professori Cranium oli koulun juomamestari ja Luihuisten tuvanjohtaja. Hän oli jäykkä kuin metallitanko ja kummitustakin kalpeampi. Yksikin ääni hänen suustaan riitti pelästyttämään puoli luokkaa kuoliaaksi. Reilu hän oli, sitä ei voinut kieltää. Lily oli kuitenkin onnellinen, ettei ollut tullut valinneeksi liemien S.U.P.E.R.-kurssia.
    "Sitä me Elsan kanssa ihmettelimmekin. Hänellä kun ei ole mitään valokuvia työpöydällään."
    "Hmm... No, kuitenkin, oli mukava jutella Magda, mutta minun pitää mennä."
    "Nähdään taas neiti Evans", Magda toivotti ja kääntyi paimentamaan taulussa parkuvaa lasta.
    Hyppien kolme askelmaa kerralla alas Lily törmäsi aivan oleskeluhuoneen suulla portaita kipuavaan Susaniin. Tytön posket näyttivät terveen punaisilta ja normaalisti lähes naurettavan täydelliset vaaleat hiukset olivat hikisensotkuisella poninhännällä.
    "Anteeksi Susie, minä en katsonut eteeni."
    "Ei haittaa, minä olen telonut itseäni jo niin paljon ettei tuo tuntunut missään", Susan puuskahti.
    "Miten niin?"
    "Katso!"
    Susan nosti vasemman kätensä Lilyn silmien tasolle. Nimettömän kynnestä oli lohjennut palanen irti, itseasiassa kohtalaisen suurikin, sillä puoli sormea oli ehtinyt värjäytyä verestä punaiseksi rikkoutuneen sormenpielustan vuoksi.
    "Traagista", Lily sanoi hymyillen, tietäen, ettei verentulo ollut varsinaisesti syy, joka sai Susanin tolaltaan.
    "Kehtaakin nauraa! Minä en pääse kunnolliseen manikyyriin kuin vasta joululomalla!" Susan huudahti. "Sinä tiedät, että..."
    "Jos kynnet eivät ole kunnossa, niin ei ole niiden omistajakaan", Lily lopetti ja taputti Susania selkään. "Usko minua, ei sinun maailmasi tähän kaadu."
    "Helppo sinun on sanoa, sinun kyntesi eivät ikinä lohkeile", Susan sanoi ja lähti kohti makuusalia päästäen vähän väliä kiukustuneita parkaisuja Lilyn pudistaessa päätään.
    Oleskeluhuoneessa ei ollut ketään. Jo joitain kirjoja lojui pöydällä ja nojatuolin alta pilkotti laatikollinen shakkinappuloita. Lily istahti sohvalle ja sulki silmänsä. Takan hiilos oli vielä kuuma, se korvensi miellyttävästi hänen jalkojaan.
    "Huomenta Lily."
    "Huomenta Remus", Lily vastasi avaamatta silmiään. "No, mitä kuuluu? Oliko sinulla hyvä kesä?"
    "Kohtalainen. Viimeinen vuosi ja sitten koulut on käyty."
    "Mmm. Outoa sinänsä. Olla tulematta tänne enää ensi vuonna tarkoitan."
    "Niin."
    "Huomenta Lily! Öh... hei Remus."
    Lily avasi silmänsä ja nousi ylös. Mariah oli tullut alas verhoutuneena harmaaseen paksuun villapaitaan ja avonaiseen kaapuun arkisenmustan kouluhameenhelman laahatessa maata. Ruskeat, nahkaiset tätikengät näyttivät vastaostetuilta.
    "Hei Mariah", Remus sanoi takaisin. Mariah punastui.
    "Susan pisti varmaan metelit pystyyn", Lily arveli virnistäen.
    "Yritä siinä levätä, kun hän meuhkaa niistä kynsistään", Mariah vahvisti, vilkaisi Remukseen ja näytti menevän hämilleen. "Jos kynnet eivät ole kunnossa, niin ei ole niiden omistajakaan."
    "Sama juttu joskus Siriuksen kanssa", Remus lisäsi väliin. "Joskus kuudennella hän ei poistunut makuusalista, mikäli hänen hiuksensa olivat huonosti. Ja jälkikäteen hän tietysti väitti, ettei ulkomuodolla ole väliä."
    "Yritä sitten ymmärtää niitä kahta", Lily jatkoi. "Ystävää voi rakastaa ymmärtämättä hänestä pätkääkään."
    "Niin minäkin uskon", Remus myönsi. "Jos kenenkään ystäväni tekemisissä olisi yhtään tolkkua, luulisin maailman menneen pois raiteiltaan."
    Lisää ihmisiä alkoi virrata oleskeluhuoneeseen, punaposkisia ensiluokkalaisia, pörröpäisiä kolmasluokkalaisia.
    "Parasta mennä nyt aamiaiselle", Mariah sanoi oikoen kaapuaan. "Nähdään Remus."
    "Nähdään."
    Päästyään ulos muotokuva-aukosta Mariah huokaisi hyvin syvään ja oikoi päässään olevia silmälaseja.
    "Olenko minä ihan punainen?" hän kysyi Lilyltä.
    "Kyllä, aivan tomaatin värinen", Lily vitsaili. "Et ole, Mariah, et ainakaan enää."
    "Loistavaa. Nyt Remus varmasti ajattelee minun olevan joku punasteleva pikkutyttö!" Mariah parkaisi.
    "Sinähän olet", Lily ilmoitti kohteliaasti ja painoi kätensä Mariahin olkapäälle. "Kunhan kiusaan. Mistä lähtien sinä olet välittänyt mitä Remus Lupin sinusta ajattelee?"
    "En mistään", Mariah sanoi nopeasti. "Tai siis, no... Äh, nyt sinä sekoitat minun ajatukseni. Hän vain on... no, ainut kunnollinen rohkelikkopoika. Ja minulla oli kesälomalla liikaa aikaa ajatella. Kyllä sinä tiedät."
    "Niin kai sitten", Lily hymähti tyytyväisenä, oli niin poikkeuksellista Mariahia, että tämä oli kiinnostunut jostakin pojasta, vaikka nyt sattui vastaan väittämäänkin. Kieltämättä Susan oli heistä se innokkain parittaja.
    Lily oli juomassa toista kupillista appelsiiniteetä, kun Cara istuutui hänen viereensä hiukset unisesti pöllyssä. Caran toiseen pyöreään poskeen oli painautunut kuva hänen nallellaan olevasta rusetista Caran nojattua siihen puolet siitä ajasta mitä oli nukkunut. Äidillinen halailuvietti, siitä kai mitä luultavimmin oli kyse.
    "Uuu, pannareita", hän riemuitsi. "Ja minä luulin, että tästä päivästä tulisi kamala. Ensin Susan herättää minut valittamalla siitä kynnestä. Sitten huomasin Nunnukan olevan olevan osittain märkä, olin ilmeisesti taas suukotellut sitä unissani, joten se pitää taas pestä. Kun kuljin tuvan läpi, Jamesilla ja Siriuksella oli meneillään mieletön tappelu siitä, pitäisikö heidän enää jatkaa perinnettään; Severuksen upottamista vessanpönttöön ennen aamiaista. Peter ja Sirius kannattivat asiaa, Remus ja James käskivät heitä, eli Siriusta, kasvamaan aikuiseksi. Hirveä meteli heti aamusta."
    Epämääräinen köhinä, joka sai Mariahin nostamaan katseensa lehdestään, lähti Lilyn kurkusta tämän melkein tukehtuessa teehensä.
    "Hetkinenhetkinenhetkinen!" Lily huudahti. "Remus JA Potter? Sen kun näkisi."
    "No katso oikealle, sieltä he tulevat", Mariah pisti merkille.
    "Hei taas Lily", Remus tervehti ohittaessaan tytöt. "Hei Mariah."
    "Hei Remus", Mariah vastasi, jolloin hänen lukulasinsa valahtivat hänen pään päältään nenälle.
    "Tuota Mariah, minä tässä ajattelin...", Remus aloitti.
    "Kuutamo, ala jo tulla", Sirius sanoi vähemmän iloisella äänellään.
    "Mitä olit sanomassa?" Mariah kysyi.
    "Antaa olla, joskus toiste sitten", Remus mutisi ja jatkoi matkaansa.

    "Mitä tuo oli olevinaan?" Sirius kysyi Remukselta.
    "Ei mitään", Remus totesi huolettomasti silmäillen Päivän Profeettaa. "Ojennatko minulle tuon maitokannun?" Sirius katsoi Remusta äärimmäisen tylsistyneenä. "Hyvä on, otan sen sitten itse."
    "Sarvihaara, minun täytyy nyt sanoa, että sinä olet uskomaton", Sirius paukautti siirtäen viimein huomionsa Remuksesta Jamesiin.
    "Kiitos kohteliaisuudesta", James sanoi ja vastaanotti samalla lukujärjestyksen, joita McGarmiwa parhaillaan jakoi. "Loistava päivä tänään. Vanhaa kunnon Dantea."
    "Minua eivät mitkään pimeyden voimilta suojautumisen tunnit kiinnosta", Sirius ärähti. "Minua kiinnostaa se, että sinä aiot tapattaa minut tänä vuonna tylsyyteen."
    "Hei Sirius, ei se ole sinua ennenkään estänyt hauskaa pitämästä, että minä olen sattunut olemaan estynyt."
    "Eli jälki-istunnossa", Remus täydensi Jamesin perään.
    "Jos minulla on tylsää, minä vain käyn tapaamassa Caraa ja tulen heti paremmalle tuulelle", Peter sanoi väliin. Sirius kääntyi katsomaan poikaa säälivästi. "Josta tulikin mieleeni..."
    "Muistuta minulle vielä kerran miksi Matohäntä on rohkelikossa", Sirius puuskahti hiukset silmiltä siirtävällä voimakkuudella Peterin kipittäessä Caran luo.
    "Lajitteluhatulla oli sinä vuonna flunssa, se ei ajatellut paikoin selkeästi", James vastasi nostamatta katsettaan paistetuista munistaan. Vaivihkaa hän kuitenkin vilkaisi Siriusta ja alkoi nauraa. Sirius yhtyi häneen.



"Ja jossh otamme tämän yksissharvisshen häntäjouhen", puheviasta kärsivä professori Dante selitti terävällä nenä-äänellään kalju pään yli vedettyjen hiusten alta kiiltäen. "Ja asshetamme sshen tämän tammenterhon sshydämmeen, mitä sshaamme? Kuka kertoisshi? Potter?"
    Vanhahko professori siirsi katseensa Jamesiin. Harmaissa, lähes läpikuultavissa silmissä kiilsi tarkkaavainen pilke Danten suoristautuessa työpöytänsä takana. Hän oli lyhyt, vaikkakaan ei niin pieni kuin professori Lipetit, ja toisin kuin muut opettajat pitkine viittoine ja kaapuineen piti Dante päällään piste-kuviollista pikkutakkia. Luisevat kädet tunkivat esiin hihoista vain painuakseen syvälle taskuihin, joista kuului aika ajoin samanlaista ääntä kuin jos joku raaputtaisi kampaa.
    "Me saamme joko ihanteellisen maagisen tammen asuinpuuksi pokkuroijalle tai mudakolle, täydellisen sauvapuun, sillä jo silloin itse puuaines on kyllästetty taialla, erinomaisen issikan- tai pahan hengenkarkoittimen tai sitten suuren kasan hyvin palavia polttopuita."
    "Hienoa Potter, viisshi pisshtettä Rohkelikolle", Dante kehui. "Onko jollain vielä jotain lisshättävää? Neiti Evanssh?"
    "Varmistettua tietoahan ei olla vielä saatu, mutta satavuotiaan tammen terhoista, joka itse siis on kasvatettu yksisarvisenhäntäjouhiterhosta, uskotaan saavan parahtavaa uutetta, jonka tehokkuuden uskotaan olevan feeniksin kyynelten tasolla. Tämä saattaisi auttaa muunmuassa vampyyrin tai ihmissuden puremaan."
    Kalkaros yskäisi ja Sirius alkoi hymyillä kevyesti.
    "Aivan neiti Evanssh. Viisshi lisshäpisshtettä Rohkelikolle." Dante käänsi  hopeanharmaalla nahalla päällystetyn muistikirjansa sivua. "Nyt haluan teidän jakautuvan pareiksi."
    Susan kietaisi nopeasti kätensä Lilyn kainaloon ja katsoi sitten toiveikkaasti Mariahin ja Caran suuntaan. Äkkiä hän värähti aivan pienesti kuin joku olisi avannut ikkunan ja kylmä tuulenvire olisi yllättänyt tytön.
    "Lily..." Susan kuiskasi tuolien kitistessä. "Minulle tuli jotenkin paha aavistus. Minä-"
    "Jaahassh", Dante mumisi kuuluvasti hieraisten nenäänsä. "Hienoa. Sshitten yhdistetään näitä pareja. Tyttö ja poika, vaikka Ambrosia ei siitä pitäisikään. Mole ja Trent, te olette Jonesshin ja Grimmin kanssa." Joku tytöistä inahdi Danten kirjatessa päätöksensa ylös paperille. "Kalkarossh ja Rickman, Volt ja Hersshh, sitten Lupin ja Pisshkuilan... sekä Hodsshon ja Niclasssshhon, Wilkinssh ja Evanssh, mmm... olkaa te Potterin ja Musshtan kanssshha."
    "Merlin", Susan mutisi Lilyn painaessa päänsä käsiinsä. "Minähän sanoin, että minulle tuli paha aavistus. Ja nyt tuntuu vielä ihan tessavuulta..."
    "Déjà vulta", Lily korjasi puuskahtaen.
    Lily vilkaisi Jamesiin, joka hymyili tyytyväisenä. Kääntäessään päätään punapää kuuli kuitenkin pojan yllättäen sanovan:
    "Professori, minusta tuntuu, ettei tämä ryhmä tule toimimaan."
    "Ei Wilkinsin kanssa", Sirius vahvisti. "Jos kyse ei ole mistään kauneudenhoitoon liittyvästä, hänestä on enemmän haittaa kuin hyötyä."
    "Ja minulla ei ole tapana työskennellä Mustan kaltaisten sorkkaeläinten kanssa", Susan jatkoi ärtyneenä.
    "Älkäässh nyt lapsshukaisshet, hyvin te tulette onnisshtumaan", Dante vakuutti, eikä ollut kuulevinaankaan vastalauseita. "Jokainen sshaa pergamentin, johon on hyvin sshelkeässhti kirjoitettu mitä työnne kosshkee. Teidän pitää onnisshtua tässshhä työssshhä ryhmänä, jossh ette, niin minä kyllä tiedän sshen."
    Mariah ja Cara vaihtoivat paikkojaan Jamesin ja Siriuksen kanssa luokkalaisten hakeutuessa omien pariensa luokse.
    "Ole hyvä", Dante sanoi kohteliaasti ojentaen Siriukselle pergamentin.
    Sirius katsoi lappua nopeasti ja pyöritti silmiään.
    "No katsos vaan Wilkins, tästä asiasta sinunhan pitäisi tietää eniten", hän sanoi ja hymyili sitten vinosti. "Taikasauvojen sisustojen vaikutus nymfeihin."
    "Harmi. Minä kun niin toivoin sen olevan Kuinka kuristaa kundi kymmenessä sekunnissa. Olisin voinut demonstroida sinä apunani", Susan vastasi.
    "Hankala aine", James rykäisi hieman tavallista kovemmalla äänellä. "Vai mitä Evans?"
    "Koska nymfejä ei enää ole paljoa jäljellä, niin kyllä", Lily totesi.
    Sirius päästi suustaan naurahdusta muistuttavan ulvaisun nojaten taaksepäin tuolissaan.
    "Evans, Sirius pelleili. Meidän aiheemme on Pimeyden velhojen sauvojen sisustojen merkitys", James korjasi.
    "No, eihän tuo ole vaikea eikä mikään", Lily vastusti. "Vaikeaa on estää noita kahta tappamasta toisiaan."
    "Mitä?" Sirius ja Susan kysyivät yhtä aikaa kellojen pärähtäessä soimaan tunnin loppumisen merkiksi.
    "Sshelvä. Minä haluan täydellisen alusshtuksshen pöydälleni huomissheksshi", Dante huikkasi ja alkoi pakata tavaroitaan.
    "Okei, Evans, etsi sinä Wilkinsin kanssa kirjat taikasauvojen sisustojen merkityksestä, minä ja Sirius etsimme selonteot Pimeyden velhoista. Selvä?" James ehdotti.
    Lily nyökkäsi myöntyvästi.
    "Kirjastossa viideltä?”
    "Selvä. Tule Sirius."



Cara katseli vaitonaisena kulhollista jälkiruokavanukasta huokaillen vähän väliä. Aina välillä hän nosti kätensä tarttuakseen hopeiseen kauhaan, mutta sormet seisahtuivat aina ilmassa ja laskeutuivat takaisin pöydälle. Kummallista, vanukas oli Caran mielijälkiruokaa.
    "Mikä nyt on?" Lily kysyi huolestuneena otettuaan itse lisää.
    "Peter", Cara sanoi haikeana. "Hän on unohtanut."
    "Mitä?"
    "Heidän kymmenenkuukautispäivänsä. Se on tänään", Mariah vastasi. "Cara vihjaili siitä koko sen ajan mitä me olimme ryhmissä. Remus tajusi heti ensimmäisestä vihjeestä ja hän alkoi mulkoilla Peteriä kuin olisi yrittänyt sanoa 'etkö-sinä-hölmö-tajua'."
    "Ei hän varmaan ole unohtanut", Lily lohdutti ja laski kätensä Caran kädelle. "Hän luultavasti vain... no, ei pitänyt sitä niin valtaisan merkittävänä kuin esimerkiksi yksivuotispäivää. Ehkä hän säästää yllätyksen vasta siksi tai jotain..."
    Heti päästettyään nuo sanat suustaan Lily tiesi sen suureksi virheeksi. Valtavia kyyneleitä kohosi Caran ruskeisiin tähtisilmiin, alahuuli väpätti uhkaavasti.
    "Enkö minä ole hyvä tyttöystävä?" Cara parkui. "Mi-minä o-olen aaaiiina kiltti hä-hänelle, mi-minä mu-muistan hänen syntymäpäivänsä, hänen vanhempiensa syntymäpäivät, mi-minä... yy-äää!"
    "Rauhoitu Cara. Peter Piskuilan on idiootti, joka ei ansaitse sinua. Sinun on turha itkeä hänen takiaan, ei hänkään itkisi sinun takiasi", Susan tuhahti.
    "YYY-ÄÄÄ!"
    Ihmiset kääntyivät katsomaan heitä ja Peter kipitti heidän luokseen poikien luota.
    "Caralina, mikä sinun on?" Peter kysyi hätääntyneenä.
    "YYY-ÄÄÄ!"
    "Meidän pitäisi jättää heidät kahden", Mariah sanoi nopeasti.
    "YYY-ÄÄÄ!"
    "Meidän pitikin mennä kirjastoon, vai mitä Susan?"
    "YYY-ÄÄÄ!"
    Kirjastossa olikin ihanan hiljaista... ainakin siihen asti, kunnes Susan alkoi valittaa.
    "Korvani soivat vieläkin", Susan kitisi. "Caralla ei ole mitään itsekunnioitusta. Valitus on miesten hommaa."
    "No, häntä pitää ymmärtää", Mariah muistutti ja otti esiin muistiinpanovälineensä. "Minä lähden etsimään lohikäärmeen sydänjuuresta kertovia riimukirjoja."
    "Ja me taikasauvojen sisustojen merkityksestä kertovia", Lily jatkoi kiskaisten Susania hihasta. "Tule."
    Pengottuaan monta hyllynväliä tuloksetta Lily ja Susan hajaantuivat. Pölyisestä kirjastosta oli vaikeaa löytää ylipäätänsä mitään, koska kirjat vaihtelivat paikkoja niin usein ties miten epämääräisille osastoille. Mitä vähemmän hyllykkö kuvasi kirjan aihetta, sitä todennäköisimmin sen sieltä löysi. Lily tutki kaikki taikaolentojen hyväksikäytön osaston kirjat, eikä mitään hyödyllistä osunut hänen käsiinsä. Juuri kun hän oli luovuttamassa, aivan ylimmälle hyllylle lennähti lupaavan näköinen kirja. Taikasauvojen valmistuksen ABC.
    "Tikapuut", Lily mumisi ja piirsi nopeasti itselleen sellaiset, lentäviä kirjoja kun ei saanut loihdittua luokseen millään konstilla.
    Huteria askeleita kiiveten Lily kurottautui sieppaamaan kirjan. Hän kirosi mielessään sitä, että oli laittanut sinä päivänä kaapunsa alle hameen. "Kräts", tikapuut ilmoittivat, ja askelma, jolla Lily seisoi, napsahti poikki. Lily horjahti taaksepäin.
    "Seisautu. Varovasti Evans."
    James seisoi Lilyn takana sauva koholla, pitäen Lilyä pystyssä kannatus-loitsun varassa. Mustat hiukset olivat, kuten tavallista, sekaisin ja ruskeissa silmissä leikki hymy.
    "Typerät tikkaat. Pitää ensikerralla keskittyä paremmin piirtämiseen", Lily mutisi itselleen. "Lasketko minut alas, Potter?"
    "Eipä kestä, Lily", James vastasi laskien sauvansa. "Anteeksi, Evans."
    Lily yllättyi reaktiostaan ja pyyhki tylyn ilmeen kasvoiltaan.
    "Ei, minä pyydän anteeksi", Lily sanoi nolona todella tajuttessaan, miten tyly oli ollut auttajalleen. "Kiitos, kun estit minua iskeytymästä päin sienten hyväksikäytön hyllyä."
    "Ole hyvä. Kukaan ei ansaitsisi sellaista kohtaloa. Nuo sienet ovat tavallista energisempiä, eli myös... vaarallisempia tuollaisille tytöille kuten sinä."
    Omaksi ja Jamesin yllätykseksi Lily alkoi nauraa hyväntahtoisesti.
    "Minun pitää mennä", Lily sanoi hymyillen. "Kiitos kuitenkin."
    "Vau", James mutisi. "Minä sain hänet nauramaan."
    "Okei Sarvihaara, tässä on se sinun pölyinen kirjasi", Sirius nurisi huomaten samassa Jamesin idioottimaisen virneen. "Mitä nyt on tapahtunut?"
    "Ei mitään", James vastasi ja näpäytti Lilyn tekemiä tikkaita pyyhkien ne pois.
    Kävellessään kahdestaan hiljaisilla läytävillä kohti oleskeluhuonetta James ja Sirius törmäsivät suosikkihenkilöönsä koko Tylypahkassa. Kalkarokseen. Tämän tukka oli yhtä pitkä ja rasvainen kuin ennen kesää, nenä sen kun jatkoi kasvamistaan silmien vilkuillessa varuillaan ympärilleen.
    "Potter, Musta", Kalkaros sihahti epäluuloisena.
    "Ruikuli!" Sirius huudahti iloisena käsi viitan poimuissa. "Loistavaa, tämä ei olekaan niin huono päivä."
    "Annetaan hänen olla", James tuhahti välinpitämättömänä.
    Arvatkaa kaksi kertaa kuunteliko Sirius. Hän oli juuri aikeissa käyttää kangistumistyystilytä Kalkaroksen kiskaistessa oman sauvansa esiin juuri ajoissa.
    "Murjomuljautus!" Kalkaros huusi ja tulipunainen välähdys lähti hänen sauvansa päästä osuen Siriuksen vasempaan käteen.
    "Karkotaseet!" Sirius karjaisi. ”Aeropommum!”
    Kalkaros lennähti seinää vasten valahtaen tajuttomana maahan. Hänen sauvansa kierähti Jamesin jalkojen juureen. Sirius kokeili vasenta olkaansa ja irvisti tuskasta. James otti esiin oman sauvansa.
    "Palaudu."
    Siriuksen olkapää hohti hetken kultaista valoa, jonka jälkeen se toimi taas moitteetta.
    "Onhan sitä vaikea uskoa, mutta minusta hän on jo alkanut kasvaa aikuiseksi."
    Lily, Susan ja Mariah jähmettyivät paikoilleen. Lily tuijotti hetken maassa makaavaa Kalkarosta, sitten sauvaa poikien jalkojen juuressa, sitten sauva kädessä seisovaa Jamesia.
    "Unohda se mitä sanoin äsken", Lily sanoi Susanille. "Potter... Minä jo hetken erehdyin luulemaan, että sinä olisit järkiintynyt hieman. Pistetään kesän piikkiin, niinhän?"
    "Evans!" James huudahti, mutta Lily oli jo mennyt. "Hitto. Ja minä en edes tehnyt mitään."



***
Seuraavana vuorossa luku 3. Ihmissuhdekiemuroita

Luku 1. Tuoteselostusta tietämättömille

Tapahtuipa kerran vuonna 1977...
Eräässä Tylypahkan pikajunan tukahduttavan kuumassa vaunussa istui kolme noitaa. Ensimmäinen heistä luki vaitonaisena Loitsujen käsikirja 7:ää. Hän ei välittänyt, vaikka hiestä kosteat korpinmustat etuhiukset roikkuivat hänen silmiensä edessä naputellen silmälaseja. Hätäisesti sidottu nuttura kutitti hänen niskaansa harmaan neuleen raapiessa ihoa varsin epämukavalla tavalla. Pitkä, musta kouluhame kietoutui tiukasti jalkojen ympärille.

Toinen heistä katseli kyllästyneenä ulos ikkunasta. Hänen haaleat siniset silmänsä heijastuivat tummina lasista. Vaaleat hiukset laineilivat tasaisesti selkää pitkin aina siihen asti mihin kullankeltaisen, lyhyehkön hellepaidan helma päättyi. Sorjissa jaloissa olevista valkoisista nahkasaappaista toinen naputteli kärjellään kärsimättömänä lattiaa.

Kolmas, lyhyt ja pyöreä, järsi unelmoiden suurta suklaakeksiä ja hyräili samalla jästiradiosta kuulemaansa kappaletta. Piparimurusia putoili vaivihkaa hänen vaaleanpunaiselle kesämekolleen. Pähkinänruskeat hiukset, saman väriset kuin hänen silmänsäkin, oli laitettu kahdelle tyttömäiselle poninhännälle ja sidottu punaisilla silkkinauhoilla.

Hytin ovi avautui kitisten ja tyttö, jolla oli leiskuvan punaiset hiukset sekä mantelin muotoiset vihreät silmät, astui sisään. Hän hymyili, vaikka olikin pakahtua Tylypahkan mustassa kaavussa, sillä sellainen ihminen oli Lily Evans nyt sattui olemaan - valopilkku, vaikka olikin vähällä sammua. Punaisen rohkelikkokuvioinnin vieressä kiilteli JT-kirjaiminen hopeamerkki.

"No, en minä mitään tervetulokomiteaa odottanutkaan", Lily sanoi uupuneena ja istuutui vaalean tytön viereen. "Kirke, täällä on kuuma."
"Onko se mitenkään ihme", vaalea nauroi suu härnäävässä hymyssä, sormi Lilyn kaapua osoittaen. "Lil's, miten sinä voit edes pitää tuota?"
"Toisilla meistä on edustustehtäviä", Lily vastasi ja vilkaisi ulos ikkunasta. "Me saavumme Tylypahkaan kahdenkymmenen minuutin sisällä." Hän vilkaisi arvioivasti ystävänsä kesäistä vaatetusta. "Joten sinuna alkaisin pukeutua, Sooz."

Tytön ilme kiristyi.
"Älä käytä sitä nimeä", hän ilmoitti jäykästi ja löytääkseen kaapunsa hän rupesi kaivamaan arkkuaan, jonka päädyssä kiilteli kultainen nimikyltti, Susan E. Wilkins, rohkelikko. "Mitään uutta valvojaoppilasrintamalta, johtajatyttö?"
"Ei mitään erityistä", Lily hymähti olkapäitään kohottaen. "Chrisistä tuli johtajapoika, jos sitä kysyit."
"Chrisistä?" Susan toisti nostaen katseensa arkustaan. "Christopher Creevystä?" Lily nyökkäsi. "Hän muuten tykkää sinusta."
"Hauskaa Susie, tosi hauskaa", Lily mumisi ja punastui.
"Totta se on", Susan sanoi nopeasti. "Vai mitä Mary?"

Mary, oikealta nimeltään Mariah, nosti katseensa kirjastaan. Hänen kasvoillaan väreili mustien hiusten rajaama ja silmälasien suodattama ”voi-ei-kai-taas-tätä-ikivanhaa-keskustelua-jonka-me-olemme-käyneet-jo-sata-kertaa” -ilme. Mariah veti syvään henkeä, asetti pergamenttisen merkin paikoilleen sivujen väliin ja sulki kirjansa.

"Minä nyt olen edelleen sitä mieltä, ettei Chris uskalla ainakaan näkyvästi olla kiinnostunut Lilystä, koska hän on puuskupuh, joka pelkää kuollakseen Potteria ja Mustaa. Joten se siitä", Mariah ilmaisi mielipiteensä rauhallisella äänensävyllä.
"Se nyt on sivuseikka", Susan tuhahti kiskoen kaapua päälleen. "Cara, kai edes sinä olet minun kanssani samaa mieltä?"

Cara yskähti ja yritti heilutella viattomana jalkojaan, mutta potkaisikin vahingossa varpaansa Susanin avattuun matka-arkkuun.
"No, jos nyt rehellisiä ollaan", Cara puolittain ulvahti vetäen jalkansa itseään vasten, "niin minä olen Maryn kanssa samaa mieltä. Peterkin sanoi, että joka kerta kun hän ja James ja Sirius edes kulkevat ohi, niin Chris pötkii pakoon, mahdollisimman kauas mistään WC:stä. Raukka, ei ole vieläkään toipunut siitä kun James ja Sirius tunkivat hänet siihen pönttöön toisen vuoden lopussa."

Lily tuhahti ja pyöritteli silmiään. James Potter… Jo ensimmäisestä luokasta lähtien tämä oli ollut vannoutunut Lily-fani keksien ties millaisia erilaisia performansseja kiinnittääkseen tämän huomion. Läpi oli käyty kuutamoballadit siinä missä rakkausrunot ilmestyneenä muodonmuutosten taululle kesken McGarmiwan tunnin, eikä mikään tuntunut sulattavan Lilyn sydäntä. Toisin kuin monet muut ei James lannistunut tästä pikkuseikasta, vaan yritti seuraavalla kerralla kahta kovemmin. Mitä Lilyyn tulee, hän ei nähnyt Jamesissa muuta kuin itserakkaan pellen, joka havitteli prinsessaa ja puolta valtakuntaa pelkästään haasteen vuoksi.

"Ajattele positiivisesti", Susan lohdutti. "Tämän vuoden jälkeen sinun ei tarvitse nähdä häntä kuin Caralina Niclassonin ja Peter Piskulainin häissä." Susan siirsi arvostelevan katseensa Caraan. "Ja selitä minulle vielä kerran mitä sinä näet siinä lahjattomassa luuserissa."
"Peter on suloinen", Cara sanoi loukkaantuneena.
"Peter on säälittävä Potterin ja Mustan nuoleskelija, jolla ei ole omaa elämää lainkaan. Hän..."

Susan hiljeni ja sulki silmänsä. Hän painoi sormensa ohimolleen irvistäen, toisella kädellä Susan painoi rintaansa. Lily kumartui nopeasti ja otti Susanin laukusta kultaisen otsapannan sekä oranssin pilleripurkin.
Kuten kaikki Susanin luokkatoverit olivat oppineet, syntyi Susan aivan yhtä normaalina kuin muutkin pikkunoidat, mutta muutaman vuoden kuluttua hänellä todettiin tauti, jota siihen erikoistuneet kutsuivat sydämen verhoutumaksi. Sydänlihasta peitti harmaa seitin kaltainen harso, joka yleisellä tasolla muuttaa normaalisti välikappaletta vaativat psyykkiset taikavoimat täysin fyysiksi.

Vaikka Susanin voimat näin muuttuivatkin näennäisesti voimakkaammiksi mitä noidilla ja velhoilla yleensä, mikä näkyi sauvatta taikomisena, niissä oli haittapuolensa. Taika kuluttaa sellaisenaan ruumista kuin kirous, aiheuttaa päänsärkyä, pahaa oloa. Liiallinen taikuus lopulta myös saastuttaa itse verhoutuman, joka kääntyy isäntäruumistaan vastaan ja tukehduttaa sen.

"Olen kunnossa, olen kunnossa", Susan vakuutteli ja asetti päähänsä taikavoimat eristävän kultaisen otsapannan. "Söin vain huonosti."
"Susie-"
"Oikeasti. Mary, Car, teille tulee kiire. Tylypahka näkyy."
 


Lily ei koskaan kyllästynyt palaamaan Tylypahkaan. Hän rakasti sen tuoksua, ihmisjoukon hälinää, jopa opettajien läsnäoloa. Täällä hän saattoi toteuttaa itseään ja olla se, joksi oli syntynyt - noita. Ei Tylypahka ollut hänelle pelkkä sisäoppilaitos, koulu, vaan myös eräänlainen koti.

"Tule Lily!" Mariah huudahti kauempaa.

Lily istuutui alas Susanin ja Mariahin väliin. Cara, joka oli juuri ehtinyt asettua aloilleen, nousikin nopeasti ylös ja juoksi suukottamaan Peteriä, joka oli astunut saliin. Susan mutisi jotain tuhlauksesta, oikaisi sitten viittansa helmaa ja vilkaisi vääristynyttä kuvajaistaan pikarin pinnasta. Lily katseli hetken Caran onnea. Hän hymyili hupsulle ajatukselleen siitä, miten Peter ja Cara menisivät naimisiin ja saisivat kahdeksan punaposkista lasta. Kuten kuka tahansa hyvä ystävä toivoi Lily ystävilleen vain parasta, mitä hyvänsä se sitten tulisikin merkitsemään.

Seuraavat, jotka tulivat sisään suurista ovista, onnistuivat kuitenkin pyyhkimään hymyn puolittain pois Lilyn kasvoilta. Potter ja Musta, seurassaan Remus. Lily ei koskaan ymmärtänyt miksi ihmeessä Remus oli heidän ystävänsä, sillä tämä oli kaikkea mitä he eivät olleet, kiltti ja vaatimaton, vastuuntuntoinen ja luotettava. Kuin isoveli.

Lily vilkaisi vuorostaan Susania, joka puolestaan tarkasteli kynsiään. Hieman turhamainen, kovaääninen papupata; se, johon kaikki pojat retkahtivat. Kieltämättä vaalealla ystävättärellä oli keinonsa kietoa miehiä pikkurillinsä ympärille, mutta Lily tiesi luutavasti paremmin kuin Susan itsekään, ettei tyttö ollut vielä löytänyt etsimäänsä, eikä miesten pyörittelemiseltään kai löytäisikään.

Mariah taas, Lily jatkoi ajatuksiaan käännettyään päätään ja kohdattuaan turkoosit silmät, oli hiljainen ja viihtyi omissa oloissaan. Fiksu, vaatimaton ja ujo. Tavallaan hän oli aivan kuten Remuskin, yhdellä erolla. Remus tuli melko varattomasta perheestä, kun taas Mariahin vanhemmat, erillään asuvat jästi ja noita, omistivat puoli maailmaa.

"Lajittelu alkaa", Mariah kuiskasi ja Lily säpsähti takaisin todellisuuteen.
"Tästä tulee kiinnostavaa."




"Mitä rääpäleitä. Rohkelikolla on synkkä tulevaisuus kun me lähdemme, vai mitä Sarvihaara?"
"Hmm... niin", James vastasi tökkien munuaispiirasta haarukalla. "Anteeksi mitä sanoit?"

Mustan pörröpään ajatukset olivat päässeet harhailemaan omille teilleen. Yleensä James kuunteli aina mitä Siriuksella oli sanottavaa, koski se sitten Lilyä, koulua, Lilyä, luihuisia, Lilyä tai jotain muuta tyttöä. Niin se oli aina mennyt, hän ja Sirius, kauhukaksikko, Remus kintereillä toppuuttelemassa ja siltikin mukana… sekä sitten Peter.

Hyvännäköinen Sirius keräsi tyttöjä ympärilleen haluamattaan. Rakilla oli ollut kuudennella luokalla vaihe, jonka aikana poika oli surutta pyörittänyt jokaista naisen alkua mitä oli tai ei ollut saanut allakkaansa mahtumaan vain koska pystyi. Sitten hän oli väliaikaisesti vakiintunut ensimmäisen vastaantulleen sääriparin kanssa ja nyt… Nyt hän oli vain Sirius. Merlinille kiitos siitä.

Remus puolestaan vaikutti yleensä melko kärsineellä, mikä puolestaan johtui hänen karvaisesta salaisuudestaan, joka tuli ilmi täyden kuun aikaan. Oli hänen oma valintansa pysytellä kaukana tytöistä ja tyttöjen hänestä, vaikkakin hänellä oli omat hoivaamisen viettiä herättävät puolensa.

Porukan ainut varattu herrasmies Matohäntä, Peter, oli puolestaan lyhyenläntä, pulska ja etäisesti hiirtä muistuttava. Useat olivat sitä mieltä, ettei Peterillä ollut sitä samaa charmia mitä muilla kelmeillä, mutta ainakin James oli eri mieltä - poika oli napannut itselleen sievän rohkelikkotytön, seurusteli vakituisesti ja sai silti painokkaita hymyjä vastakkaisen sukupuolen edustajilta.

Niin ja sitten vielä itse James. James ei varsinaisesti pitänyt itseään niin hyvännäköinen, jos verrattiin esimerkiksi Siriukseen. James oli pienempi, etsijämäisempi, hän oli hintelähkö ja lähempänä jäntevää kuin lihaksikasta. Pyöreät silmälasit veivät osan ruskeiden silmien syvällisistä kierteistä, nenä oli melkeinpä turhan pitkä ja hänen toinen korvansa oli aavistuksen verran lurpallaan erään lapsuudessa tapahtuneen onnettomuuden vuoksi. Mutta kyllä Jamesiä pystyi suhteellisen komeaksi kutsumaan.

"Sanoin... Antaa olla. Mikä sinua vaivaa? Olet ollut kummallinen koko kesän", Sirius ihmetteli lapaten samalla mantelirouhejäätelöä lautaselleen.
"En minä omasta mielestäni mitenkään kummallinen ole", James puolustautui.
"Niinkö? Andrewjev viskasi päällesi roihukudos-kirouksen ja sinä vain väistit. Väistit, etkä lennättänyt sitä takaisin, saatikka edes yrittänyt kirota Andrewjeviä", Remus puolestaan huomautti. "Älä ymmärrä väärin, sehän oli sinulta jo edistystä. Luulin vain, ettet ikinä aikonut kasvaa aikuiseksi."
"Ensinnäkään, minä en jaksa kuluttaa aikaani sellaisiin fletkumatoihin kuin Andrewjev ja toiseksi... Sanotaan vaikka, että isäni ei pitänyt siitä, kun hän viime vuonna sai tiedon siitä, että minä ja Anturajalka olimme juuri rikkoneet koulun eli oman ennätyksemme vuoden jälki-istuntojen kokonaissaldossa."
"Mitä siitä sitten?" Sirius tokaisi. "Sinä olet täysi-ikäinen."
"Toisin kuin sinä, minä haluan olla väleissä omien vanhempieni kanssa", James muistutti. "Isä on sairastellut, enkä minä halua olla heille yksi ongelma lisää."
"Ehkä niin, mutta tarvitseeko sinun silti käyttäytyä kuin kalkkeutunut fossiili?" Sirius väitti vastaan. "Vai ovatko nämä taas niitä sinun surullisen kuuluisia yrityksiäsi päästä ulos Evansin kanssa? Luovuttaisit jo!"

James mulkaisi Siriusta. Joskus, yleensä asioissa jotka koskettivat joko perheasioita tai Lilyä, oli Anturajalka täysin eri alltopituudella kuin mitä hän itse.

"Ei, tällä ei ole mitään tekemistä Evanssin kanssa. Evans vihaa minua sen viimevuotisen asian takia, joka sitä paitsi oli sinun ideasi..."
"Mistä minä olisin voinut tietää, ettei Evans arvosta sitä, että hänen muotokuvansa maalataan poikien WC:n seinään. Anabell olisi ollut innoissaan. Ja Stella. Ja Clara. Ja Bernice, Jeanine, Laura, Emma, Daniéla, Rhode, Gabi, Lucy, Nicole, Beth, Fayth..."
"Minä en välitä vaikka kaikki sinut kolmekymmentäkolme tyttöystävääsi..."
"Kolmekymmentäneljä. Sinä unohdat aina Irinan", Sirius korjasi ilottomasti.
"No kolmekymmentäneljä tyttöystävääsi arvostaisivat mitä tahansa elettä, minkä sinä heidän eteensä tekisit. Kukaan heistä ei ole Evans!"
"Keksitään sitten jotain muuta", Sirius vakuutti.
"Ei, ei enää. Minä vain sotken asiat pahemmin", James äyskäisi ja työnsi munuaispiiraan kauemmas itsestään.

Dumbledoren pidettyä jokavuotisen puheensa pojat lähtivät kohti Rohkelikkotornia. Yksi jos toinen tyttö pysähtyi huokaisemaan kaihoisasti Siriuksen kävellessä ohi tämän kuvitellessa vain tuulen puhallelleen ikkunankarmeihin.

"Matami Ambrosia", Remus ilmoitti Lihavan leidi muotokuvalle, joka aukesi naristen.
James lysähti lempinojatuoliinsa takan edessä.
"Matami Ambrosiasta tuli mieleen", Sirius sanoi. "Eikö meillä tänä vuonna olekin niitä hänen terveysopin tuntejaan?"

Matami Caro Ambrosia, kaikkien koululaisten kauhu ja innokas kouluparantaja - ei yhtä taidokas kuin Poppy Pomfrey, mutta sitäkin säteilevämpi. Eräs Ambrosian lempiharrastus oli kiinnitellä ilmoitustauluille lappusia, joissa luki: OIKEA RAKKAUS ODOTTAA ja jotain sen suuntaista. Hyvin motivoitunut seksivalistaja.

"Kerran kuussa", Remus vastasi ottaen esiin muodonmuutosten käsikirjan.
"Janet kertoi, että se oli aina pelkkää kukat ja mehiläiset -saarnaa", Sirius jatkoi. "Ihan kuin me emme tietäisi mitään seksistä."
"Ehkä Matami vain toivoo asioiden muuttuvan", James mumisi silmät suljettuina.
"Ja sinä tietysti murskaat ne toiveet, vai mitä Sirius", Remus vinoili kirjansa takaa. "Janet ei enää ole täällä. Kenet sinä ajattelit näin alkusyksystä iskeä?"

Sirius vilkuili hetken ympäri oleskeluhuonetta. Diana Falk ja Vivien Leaf, neljäsluokkalaiset serkukset, vilkuttivat hänelle.

"Taso ei ole ollut hääppöinen", Sirius sanoi huolettomasti. "Taidan pitää taukoa, kunnes sopivaa riistaa ilmestyy."
"Tauon? Monta minuuttia?"
"Heh heh. Olen tosissani", Sirius sanoi ja hänen ilmeensä vakavoitui. "Äläkä sano, että sinä olet kuunnellut vanhempiesi puheita siitä, että vaimon voi löytää vain Tylypahkasta jollei halua sitten matkustaa Indo-Kiinaan tai leikkiä jästiä senssipalsoilla?"

James ja Remus kohauttivat olkiaan, vaikka Siriuksen lausuma olikin suurempi kuin puolikas totuus - Sekä Jamesin että Peterin vanhemmat, Alan Potter ja Jessica Abbott sekä Preston Piskuilan ja Eugenia Nott, olivat tavanneet juuri koulussa. Remuksen isä oli aikaansaannos erään italaisen velhon opiskelumatkasta Britanniaan. Siriuksen vanhemmat edustivat sitä vanhaa koulukuntaa, jotka naitettiin paperilla jo Siriuksen isovanhempien "tahdon" aikaan.

"Joskus on hyvä tietää etukäteen mitä haluaa elämältään, Anturajalkaseni", James totesi ja raapi niskaansa. "Talo, perhe, työ? Ei ehkä tuossa järjestyksessä, mutta kuitenkin. Vai etkö ole koskaan miettinyt a-sanaa?"
"Alkoholismi?"
"Avioliitto."
"Olen seitsemäntoista. Rakkaalla äidilläni on kyllä joku minulle sovittuna jos joskus koen tarvetta hankkia vaimon."

Peter nosti hätkästäen päätään ja hieroi väsyneenä silmäkulmaansa.

"Kuka muka?"
"Cassiopeia MacNair."
"Se kolmasluokkalainen vai?" Remus mietti ääneen.
"Se, joka erotettiin väliaikaisesti koulusta jatkuvien kielletyjen kirousten yrittelystä?" James jatkoi.
"Juuri hän."

James sulki nyt puolestaan silmänsä ja kohotti leukaansa nauttiakseen välillä takkatulen loimusta. Hän kuuli Siriuksen jalkojen asettuvan puisen pöydän päälle. Remus haukotteli.

"Jos sinä ottaisit vaimon, niin millaisen sitten", kuului Peterin venytetty, uupunut lause.
"No en ainakaan ketään täältä. Kaikki tytöt tässä koulussa ovat niin helppoja nakkeja. Tai aivottomia kanoja, joilla ei ole omaa tahtoa lainkaan." Sirius piti tauon puheessan. "Minä haluaisin jonkun... jonkun..."
"Sellaisen kuin Janet Foley?" James täydensi silmät edelleen kiinni. "Siren Malfoy? River Mapel? Susan Wilkins?"

Sirius oli hetken hiljaa. James avasi silmänsä epäuskoisena siitä, että Sirius ylipäätänsä mietti asiaa. Hetkellinen hämmennyksen, kierouden ja ajattelun sekasorto oli levinnyt Siriuksen kasvoille. James puri huultaan, ei kai kelmi vain harkinnut-

"No, kyllä Wilkins osaa olla itsepäinen, se on nähty", Sirius myönsi, jolloin Remus pyöritti silmiään huvittuneena. "Mutta hän on niitä, joiden elämä pyörii vaatekaapin ja kynsien ympärillä. Wilkins ei pysyisi vauhdissani sekuntiakaan. Ja hän on ärsyttävä kuin mikä."
"No, omapa on tappiosi", James sanoi ja käänsi päätään. "Miksei hän antanut minulle edes yhtä mahdollisuutta?"

Remus katsoi sinne minne Jameskin. Lily ja Mariah olivat istuneet erään pöydän ääreen ja alkaneet lukea kirjoja. Cara seisoi Mariahin selän takana ja osoitteli sattumanvaraisia kohtia tekstistä. Susan viilaili kynsiään pöydän vieressä olevassa nojatuolissa.

"Kaikista vioistaan huolimatta Wilkinsillä on Merlinin siunaamat sääret", Sirius totesi puoliääneen katsoen hänkin tyttöjä. "Paremmat kuin kellään ketä olen tapaillut."
"Ja Sirius väittää, ettei häntä kiinnosta", Remus mutisi.
"Ei minua kiinnostakaan", Sirius murahti.
"Pyyhi sitten kuolavana pois leualtasi", Remus vitsaili.
"Minä saisin Wilkinsin ihan milloin vain tahtoisin", Sirius puolustautui.

Susan värähti, aivan kuin hän olisi kuullut mitä pojat puhuivat. Hän nosti katseensa kynsistään ja alkoi tuijottaa Siriusta suoraan silmiin. Ei kuulunut Siriuksen luonteeseen luovuttaa ja kääntää katsettaan pois, joten hän vain kohautti kulmiaan tytölle.

"Luoja!" Susan huudahti ja läimäisi kynsiviilansa niin nopeasti pöytään, että Lily säikähti ja Mariah vilkaisi Caraan tietäväisenä.

Tempperamenttiä uhkuen Susan nousi ylös tuolistaan ja marssi suoraan myös pystyyn nousseen Siriuksen luo. Vaikka Sirius oli melkoisen pitkä, ei Susanille tuottanut mitään vaikeuksia katsoa poikaa silmästä silmään, sillä myös hän oli vertikaalisesti melko lahjakas siinä missä korkeilla koroilla varustettu.

"Okei Musta, tehdään yksi asia selväksi heti näin lukuvuoden alkuun. Minä en pidä siitä, että sinä kyyläät minua. Minä en halua sinun tiirailevan sääriäni tai mitään mitä niiden yläpuolella on. Minä en ole kiinnostunut sinusta. Ilmaisinko itseäni tarpeeksi selvästi, vai pitääkö toistaa?"
"Wilkins, minä en tiedä mistä sinä sait päähäsi..." Sirius aloitti asettuen puolustuskannalle.
"Älä aloita tuota. Älä kehtaakaan aloittaa tuota. Minä kyllä tiedän mitä pelejä sinä pelaat."
"Ai minä pelaan!" Sirius huudahti. "Luulet itsestäsi liikoja."
"Ai minä luulen?!" Susan huusi entistä kovempaa.
"Sinä et vain voi sietää, etten minä ole kiinnostunut sinusta!"
"Voi sääli!"
"Sirius, rauhoitu!" Remus lopulta huusi väliin ja tarttui Siriusta toisesta kädestä Jamesin tarttuessa toiseen. Näin he estivät Siriusta yrittämästä kuristaa Susania. Lily ja Mariah kiskoivat Susania taaksepäin, jottei Susan pystyisi potkaisemaan Siriusta sinne minne se eniten sattuisi.
"Päästä irti", Sirius ärjäisi irtautuen Remuksen otteesta. "Minulla ei ole tapana pahoinpidellä tyttöjä."
"Eikä minulla", Susan sähähti.
"Jonain päivänä Wilkins, jonain päivänä minä..." Sirius puhisi.
"Sinä mitä? Lopetat tuon lauseen?" Susan sanoi ivallisesti.
"Susie, lopeta", Lily komensi. "Ei hän ole sen arvoinen."

Susan heilautti päätään teatraalisesti ja hänen hiuksensa lennähtivät puolelta toiselle. Sen jälkeen hän irrottautui Lilysta ja Mariahista ja lähti kohti seitsemäsluokkalaisten tyttöjen makuusalia. James huokaisi katsoen viivasuisen Lilyn katoamista samoihin portaisiin, joita tämän blondi ystävä oli vasta hetki sitten kavunnut. Vain Peter, joka oli lähimpänä portaita, kuuli Caran huvittuneen lausahduksen:
"Ihan totta, tuntuiko tuo nyt sitten niin hyvältä, mitä olet viimeiset kolme vuotta kuvitellut sen tuntuvan?"

Tervetuloa muuan kelmificille omistetulle blogille. Tänne ilmestynee ficci Loves me, loves me not kokonaisuudessaan ja kasvot kohotettuina. Lisäksi pitäisi tulla ympäriinsä kaikkea pientä sälää.

Kiitos kärsivällisyydestä,
luuv,
Gin